Nöyryydestä säätöön ja takaisin

Posted July 6th, 2008 by Kyuu Eturautti
Categories: Conit, Historia

Tervehdykset ja kukkaset mangotarhaan myös täältä Multisillan periferiasta Tampereelta, jossa vastoin yleistä käsitystä on pieniä merkkejä alkukantaisesta asutuksesta. Mainoslauseeksi kävisi kenties myös Hidoilaisten kaatopaikka, lähes vierekkäin kun asuu peräti kaksi Hidoi ry:n ex-puheenjohtajaa. Tarkempi itseni esittely saa hieman odottaa käsieni parantumista, mutta pieniä ajatuksia ajattelin jo nyt kylvää tarhaan muiden filosofien seuraksi.

Saadakseni ulosantini kontekstiin, on hieman valotettava omia animeharrastuksen taustoja. Pitkän aikaa 90-luvulla harrastukseni oli varsin passiivista ja yhteisöllisyys rajoittui pariin IRC-keskustelukanavaan. Vasta 2000-luvun alussa aloitimme Tampereella pienimuotoista yhdistystoimintaa ja pian perään myös kommunikointia muun maan yhdistysten kanssa. Vuonna 2003 vierailin itse ensi kertaa Animeconissa Turussa jolloin pienen ihmisen nöyryys pääsi valloilleen. Olin täysin ällikällä lyöty siitä, miten tämän kokoinen tapahtuma oli saatu aikaiseksi lähes yksinomaan Turun Animeseuran voimin. Vaikka osallistuinkin pariin ohjelmanumeroon, olin tapahtumassa lähinnä sivustakatsojana. Ahaa-elämys oli kuitenkin sen verran suuri, että päätin itsekin kantaa korteni kekoon jatkossa.

Lähtökohta aktiiviharrastuksestani voidaan tiivistää siihen, että sitä lähes täysipäiväistä järjestelypuuhaa on tullut harjoitettua vasta vajaa viiden vuoden ajan, vaikka harrastuksen historia maassamme on paljon tätä vanhempi. Kuitenkin harrastajien joukko, jonka kanssa asioita tehtään on muuttunut täysin, kuten myös valtaosa kotimaista harrastusta määrittävistä käsitteistä. Harrastajilla on erilaisia intressejä, he ovat nuorempia, he käyttävät eri medioita ja ovat tulleet harrastukseen mukaan eri reittejä. Myös vuosien takainen pula-aika on lähes tyystin poistunut – nyt on firmoja, rahaa, tekijöitä, tapahtumia ja näkyvyyttä suurimmalta osin aivan tarpeeksi.

Huomasin vasta jälkikäteen, että tämän muutaman vuoden kehitysjakson alkupuolella noudatimme pitkälti Rick Falkvingen nykyään usein kouluttamaa reunoilta kasvamisen periaatetta. Tiivistetysti asia menee niin, että jos haluat ja voit tehdä jotain, tee se. Liiallisen byrokratian hampaisiin jääminen olisi voinut olla tuhoisaa ja jokaisen asian kierrättäminen pitkän kaavan kautta olisi jättänyt monta asiaa tekemättä. Periaatteeseen kuuluu täysin luonnollisesti myös valmius seisoa virheidensä takana, sillä tällä tavalla toimien niiden riski kasvaa. Avainasemassa on kuitenkin suuri todennäköisyys sille, että saavutetut teot ja hyödyt ovat ajoittaisten virheiden arvoisia. Lopputulos siis ratkaisee. Kaiken kaikkiaan mainitun ajanjakson alkuaikoina saatiin paljon aikaan, mutta jälkikäteen katsoen on pakko myöntää että teorian mukaisia virheitäkin sattui kenties turhan paljon.

On vaikeaa ja kenties tarpeetonta yrittää tehdä listaa nimistä, joiden “ansiosta” harrastus on kasvanut tähän määrään. Vaikkakin monet nykyään vanhoina partoina pidetyt tahot tekivät reilusti työtä tapahtumien ja julkisuuden eteen, myös markkinavoimat ovat jyllänneet ja huolehtineet harrastuksen kasvusta. Itse uskonkin teoriaan, että jokunen vuosi sitten päävastuu harrastajamäärien kasvusta siirtyi paikallisyhdistyksiltä yhä enemmän suuremmille harrastustapahtumille ja ennen kaikkea alan yrityksille. Vaikkakaan tämä ei suinkaan vähentänyt aktiivien työmäärää, se muutti työn luonnetta ja tarjosi mahdollisuuden hajottaa työtä yhä pienempiin osiin.

Koska voidaan arvella harrastuksen kasvun hieman asettuneen aloilleen kiitojuoksun jälkeen, on ilmennyt myös halua ja kenties tarvettakin katsoa taaksepäin. Kasvava aktiivien määrä on synnyttänyt vanhemman ja uudemman aktiivijoukon välille erimielisyyksiä, mutta kenties vielä enemmän epätietoisuutta. Miten tähän on päädytty? Miksi aikanaan toimittiin tietyllä tapaa? Miksi tietyt nimet näkyivät toisia enemmän? Kaikki tämä on paitsi osoitus vuosien takaisten tavoitteiden saavuttamisesta, myös hyvä peruste terveelle itsekritiikille.

Yllä linkatuin ehdoin olen koittanut myös itse tutkiskella vuosien varrella tapahtunutta. Tähän väliaikaan mennessä olen päätynyt muutamiin lopputuloksiin.

– Monet tavoitteista on saavutettu, osa tiimin omalla työllä ja osa aktiiveista riippumattomana.
– Virheitä on tehty ja niistä on myös jotain opittu.
– Virheistä huolimatta lopputulosta voi pitää vähintään tyydyttävänä, eikä panos ole mennyt hukkaan.
– Osa omista ideoista on ajan varrella vanhentunut, mutta osa edelleen toimivia.
– Vanhempien aktiivien joukko on osannut monessa määrin muuttua ja kehittyä tarpeiden mukaan. Kenties tarpeeksi, kenties ei.
– Uusien, etenkin nuorempien aktiivien tuleminen mukaan on tehnyt paljon hyvää ja tekee sitä edelleen. Jo alusta pitäen vallalla ollut ajatus siitä, että tekijöiden pitää vaihtua on ollut hyvä oppi.
– Olen aivan turhaan maalannut piruja seinille tuon tuosta.
– Ylivoimainen valtaosa suuremmista ongelmista on johtunut kommunikaation puutteesta, ei niinkään lähtökohtaisista erimielisyyksistä.

Kaikesta ylläolevasta voi toki olla montaa mieltä, mutta toistaiseksi olen melko tyytyväinen mietiskelyihini. Sen myötä uskon myös hyväksi ideaksi harrastajasukupolvien välisten näkemyserojen tutkimisen yhä paremmalla, asiapitoisemmalla ja kaikin puolin siistillä dialogilla. Tämä on tavoite, johon en itsekään ole aina yltänyt, mutta uskon itseni jossain määrin kehityskelpoiseksi. Tätä puoltaa myös tämän blogin muiden kirjoittajien kanssa elänyt yhteistyö, joka on vuosien varrella sisältänyt monenmuotoista ja -laatuista erimielisyyttä. Kenties tärkein syy hyvään lopputulokseen on ollut mahdollisuus keskusteluun kasvotusten, jolloin kontekstissa pysyminen on helpompaa. Nettikeskusteluissa ja etenkin niitä pätkiessä kun on aina suuri riski siihen, ettei näe metsää puilta.

Minä sekä monet muut conien ja yhdistysten kanssa puuhanneet ovat nyt hyvässä tilanteessa. Kaikkea ei todellakaan enää tarvitse tai kannatakaan tehdä itse, vaan riittää kun on tarpeen tullen tavoitettavissa. Lisäksi voimme kirjata ylös opittuja asioita, jolloin seuraavakin aktiivisten harrastajien ryhmä voi nauttia edellisen “sukupolven” työn hedelmistä, kuten mekin olemme aikanaan voineet tehdä.

-Kyuu

Paljon melua tyhjästä

Posted July 2nd, 2008 by Jussi 'nixu' Nikander
Categories: Animeunioni, Conit, Saarnat

Tämä on taas sarjassamme “sekavia ajatuksia huonosti nukutun yön jäljiltä”. Pahoittelen etukäteen tekstin mahdollista epäkoherenssia, ja vetoan siihen että esikoistyttöni on yhä alle kuukauden ikäinen.

Olen tässä jonkin aikaa luullut, että suomalainen animeharrastajayhteisö (skene, fandom, mikälie) on jonkinmoisessa kriisissä. Animeunionin kaltaiset yli viisi vuotta sitten luodut yhteisöä yhdistämään tarkoitetut instanssit ovat kääntyneet itseään vastaan ja kukaan ei enää halua leikkiä muiden kanssa; vanhojen partojen ja nuoremman aktiiviväen välille on muodostunut jonkinmoinen sukupolvien välinen kuilu joka estää yhteistyön; ja nykyconitkin ovat jääneet jotenkin junnaamaan paikalleen eivätkä enään kiinnosta nuorempaa väkeä. Näin tiivistäen: imminent death of fandom predicted. Take cover.

Nyt olen pari päivää asiaa makustellut ja oikeasti miettinyt ja tullut lopulta siihen lopputulokseen että tässä ei ole kysymyksessä edes härkäseksi luultu kärpänen, vaan paljon melua tyhjästä. Jos jokin kriisi on olemassa, se kriisi on joillain vasemman ja oikean tärykalvon välissä ja yrittää sieltä kovasti levitä maailmalle. Harrastajayhteisö sen sijaan voi hyvin ja paksusti. Sanoisin jopa että tällä hetkellä tässä maassa on käynnissä varsinaiset kissanpäivät niin faniaktiviteettien kuin teollisuudenkin puolella. Isompia ja pienempiä harrastajatapahtumia on enemmän kuin kukaan(?) jaksaa vuodessa kiertää ja jokaisen ärkkärin hyllyt notkuvat mangaa. Harrastajalla on mistä valita. Eikä fandomin sisälläkään oikeasti mitään kriisiä ole käynnissä. Kriisihän tarkoittaisi sitä, että on jokin vakava, akuutti ongelma joka uhkaisi harrastajayhteisön toimintaa.

Sen myönnän, että animeunioni ei tänä päivänä ole sitä, miksi se aikoinaan visioitiin. Syykin on lopulta mielestäni selvä: kun AU luotiin kukaan ei ottanut virallisesti vastuuta siitä, joten alkuinnostuksen jälkeen juttu jäi lapsipuolen asemaan. Saattaapi olla, että koko hommassa lähdettiin osittain liikkeelle turhan kiireellä ja yritettiin oikein yrittämällä tehdä jotain suurta ja mahtavaa ennen kuin moiseen oli rahkeita. Unionista huolimatta tai kenties jopa osittain sen takia on tässä maassa kuitenkin harrastajayhteisöjä kuin sieniä sateella. Lisäksi ainakin mitä sivusta olen yhdistysten, yhteisöjen, verkkosivustojen ja muiden meinkinkiä seurannut näyttää kovasti siltä, että toimintaa riittää (Paitsi tietenkin Helsingin vanhassa dinosauruksessa, joka on yhä vuosia jatkuneessa koomassaan. MAY tuli liian aikaisin, näemmä). Ja, vaikka mitään virallista tai edes epävirallista yhteistoimintakanavaa ei olekaan, olen varma että harrastajayhteisö on sen verran verkottunut että tarvittaessa pystytään yhä rakentamaan yhteistyötä yli (yhdistys)rajojen.

Paikallisen – tai virtuaalisen – yhdistystoiminnan lisäksi erilaisista animetapahtumista on nykyään melkeinpä ylitarjontaa. Vanhat tapahtumat porskuttavat, aikaisemmin yksittäisiksi tahi telakalle jääneet jutut ovat heränneet henkiin ja ilmoitettiinpa äsken Uudesta Ja Aivan Varmasti Täysin Erilaisesta Tapahtumasta. Kaiken kukkuraksi ainakin tähän asti on jokaiseen tapahtumaan riittänyt kävijöitä. Toisiin toki enemmän ja toisiin vähemmän, mutta ainakin itselleni on jäänyt sellainen kuva, että jokainen tapahtuma on ollut onnistunut. Tietenkään kaikki jutut eivät kaikkia voi kiinnostaa, mutta moista koko maailmankaikkeutta syleilevää hippikeräytymää ei unien ja haavekuvien ulkopuolella voi ollakaan.

Sitten on vielä tämä kohuttu sukupolvien välinen kuilu, jonka ilmentymäksi Desuconiakin mainostetaan.

Paskapuhetta koko juttu, sanon minä.

Harrastajayhteisö ei ole mikään suku, joten ei siinä edes sukupolvista kannata puhua. Harrastajayhteisö on ihmisten välinen verkosto, joka noudattaa aika hyvin – anteeksi akateeminen sivujuonne – pienen maailman verkon mallia. Eli harrastajat muodostavat ryhmiä, joissa kaikki tuntevat toisensa, ja näiden ryhmien välillä on sen verran kanssakäymistä, että suunnilleen kaikki ovat ainakin toistensa kaverin kaverin kavereita. Samassa klikissä olevat tuppaavat ajattelemaan samalla tavoin, joten heillä on hauskaa yhdessä. Toisen klikin porukka saattaakin sitten tykätä ihan muista jutuista, jolloin kanssakäyminen heidän kanssaan ei välttämättä ole yhtä helppoa. Jos erottavaa tekijää pitäisi etsiä niin se ei suinkaan ole ikä, vaan piirit joissa liikkuu.

Harrastajien joukkoon myös mahtuu joka sortin kaduntallaajaa, joten on täysin luonnollista ettei kaikkia kiinnosta samat asiat tai samanlaiset conit. Jos yksi kuuntelee mielellään akateemista yaoin dekonstruktiota ja toinen haluaa sisäpiirin sosiaalipornoa 4chanista ei ole ihme jos intressit eivät kohtaa tai neuvottelut luista. Ja, vaikka jotkut tuntuvat kovasti puhuvan vanhojen conien tylsyydestä, oli ainakin vielä viime vuonna Animeconissa ja talvella Traconissa hemmetin iso kasa nuorta porukkaa. Eli jos Kalle Kakskymppinen ei ole kiinnostunut Keijo Kolmekymppisen järkkäämästä Jokuconista, se ei todellakaan tarkoita että kaikki Kallen ikäiset tai häntä nuoremmat dissaisivat vanhojen partojen paskaconia. Se tarkoittaa vain sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Ja kyllä sitä erilaisuudellekin löytyy tilaa, kunhan vaan osataan tilaa antaa ja tarvittaessa ottaa riittävästi etäisyyttä. Eli jos kaikki eivät samalle hiekkalaatikolle mahdukaan niin kyllä ainakin samaan leikkipuistoon.

Internetdraamaa tietenkin löytyy roppakaupalla, varsinkin jos sitä haluaa etsiä tai sitä aktiivisesti ylläpidetään. Anime- ja mangaharrastus on kuitenkin houkutellut kohtuullisen määrän omalaatuisia tapauksia joten lienee ihan luonnollista etteivät kaikki mahdu leikkimään samoja leikkejä. Ja, jos paikalle sattuu useampi dominoiva persoona, saadaan viisivuotiaiden hiekkalaatikollakin aikaan iso tappelu. Ei siis ole mikään ihme, että moinen onnistuu myös internetin ihmemaassa aikuisten kesken. Moinen suukopu myös helposti kärjistää tunteita ja saa aikaan mielikuvan siitä, että kysymyksessä olisi muutakin kuin myrsky vesilasissa (jota yritetään epätoivoisesti pitää yllä siihen puhaltamalla).

Ja varmasti tapahtumista, niiden järjestämisestä ja muusta löytää kaiken maailman ihmeellisyyksiä, ongelmia ja ties mitä kun vaan haluaa etsiä. Elämä ei kuitenkaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista, joten moinen on ihan luonnollista. Eikä todellakaan merkki mistään ihmeen kriisistä.

Summa summarum: Kriisi on peruttu. Ostakaa lisää purukumia ja menkää kotiinne.

– nixu

Jokucon tarvitsee esiintyjiä!

Posted June 25th, 2008 by Jussi 'nixu' Nikander
Categories: Conit, Järjestäminen, Ohjeet ja neuvot

Tuossa Kirskikankukkaconin jälkeen aloin kuulla internetin ihmemaassa huomautuksia siitä, että coneissa ei nykyään ole riittävästi animeohjelmaa. Animeahan ei coneissa ole näytetty herran vuosiin, ainakaan conpaikalla itsellään, mutta tässä tapauksessa taidettiin ennemminkin valittaa animea tai mangaa käsittelevän puheohjelman vähäisyyttä. Sinänsä, kun Kikucon II:n ohjelmakarttaa katselee, on moinen valitus ymmärrettävää. Mikäli coniin oli tullut etsimään nimenomaan puheohjelmaa japanilaisesta animaatiosta ja sarjakuvasta, olivat vaihtoehdot vähissä. Näin nopeasti katsoen huomaan Kikuconin ohjelmistossa tasan yhden sopivan ohjelmanumeron: J-rock animessa, anime J-rockissa.

Vähän samaa maata näyttävät olevan myös tulevan kesän tapahtumat. Nekoconin ohjelmistossa lasken noin 3 suoranaisesti animea tai mangaa käsittelevää puheohjelmanumeroa, ehkä 6 jos tulkitsee kyyniset sedät, dojinshintekoluennot ja muut animeohjelmaksi. Animeconissa animeaiheista puheohjelmaa saman verran tai ehkä hitusen enemmän. Tosin ohjelmakartassa on yhä joitain animeohjelmanumeroita, joiden sisältö ilmoitetaan myöhemmin. Niistä voi tulla coniin lisää animeohjelmaa.

Toisaalta kun ohjelmalistoja katsoo tarkemmin, on helppo ymmärtää miksi näin on: tästä maasta ei tunnu löytyvän kovinkaan montaa animeaiheisen puheohjelman pitäjää. Janne Kemppi nyt tuntuu hääräävän jokaikisessä conissa puhumassa milloin mitäkin, mutta yhdestä puhujasta ei lopultakaan kovinkaan paljoa ohjelmaa irtoa. Lisäksi jos kysyntää on paljon ja puhujia vähän, ei kaikkialle varmastikaan riitä esiintyjiä. Jos nykyään yrittää venyä jokaiseen coniin puhumaan lienee ennemmin tai myöhemmin edessä loppuunpalaminen.

Sinänsä on siis hyvä, että muunkinlaista ohjelmaa on ohjelmakarttoihin ilmestynyt. Ilman Final Fantasy Fightejä, deittiohjelmia, jättitwistereitä ja muita alkaisivat suomalaisten tapahtumien ohjelmakartat olla kovin, kovin tylsiä. Itseäni ei ainakaan kiinnostaisi käydä Jokuconissa, jonka ohjelma koostuu avajaisista, yaoi-paneelista, cosplay-kisasta, AMV-kisasta ja päättäjäisistä. Ja kenties pikkusalissa järjestettävästä Janne Kempin luennosta.

Kuitenkin, mikäli coneihin halutaan enemmän puheohjelmaa animesta ja mangasta, on vaihtoehtoja aika vähän. Ellei tapahtumien määrä jostain syystä romahda yht’äkkiä, on tässä maassa huutava tarve uusille kyvyille, jotka uskaltavat avata suunsa jostain animea käsittelevästä aiheesta.

Puheohjelman valmistelu – lyhyt oppimäärä

Ei lopultakaan tarvita kauhean paljoa rahkeita, jotta conissa voisi pitää yhden luentotunnin verran puheohjelmaa. Tarvitaan idea, vähän uskallusta, jonkin verran puhujan lahjoja ja jokunen tunti työtä ohjelman valmistelussa. Yritän tässä nyt omalla epämääräisellä tavallani kertoa mitä kaikkea oikein puheohjelman valmisteluun kuuluu.

Tyypillisestihän tapahtumissa ohjelmanumerot kestävät tunnin verran. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hyvä ohjelmanumero itsessään kestää enintään 50 minuuttia kaikkine teknisine säätöineen ja muineen, jotta yleisöllä olisi aikaa siirtyä salista toiseen ohjelmanumeroiden välillä. Käytännössä kannattaa tähdätä siihen, että itse ohjelmanumero kestää 45 minuuttia. Mikäli ohjelman esittämiseen liittyy mitään tekniikkaa (kalvoja, videonäytteitä yms.) tekniikan kanssa säheltämiseen menee kuitenkin se 5 minuuttia. Tällöin ei yleisölle tule liian kiire, eikä luennoitsijalta itseltäänkään pala käämit.

Akateemisessa maailmassa peukalosääntö on, että yhtä luentotuntia kohden täytyy valmistelevaa työtä tehdä vähintään 2 tuntia. Tällöin kuitenkin oletetaan, että luennoitsija on kokenut puhuja ja käsittelee itselleen tuttua aihealuetta. Coniluentoa varten kannattaakin varata aikaa jonkin verran enemmän. Tyypillisesti conesityksen valmisteleminen hyvin vaatii 5-20 tuntia etukäteistyötä riippuen omasta kokemuksesta, käsiteltävästä asiasta sekä ohjelmassa käytettävistä oheismateriaaleista. Erityisesti kun valmistelee ensimmäistä ohjelmanumeroaan, voi aikaa vierähtää tovi jos toinenkin. Tämän lisäksi voi tietenkin joutua tekemään myös taustatyötä, kuten esimerkiksi lukemaan mangaa, katsomaan animea, tai tutustumaan aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Eli hyvää esitystä ei välttämättä ihan yhdessä illassa saa kasaan. Kuitenkin, jos esityksen valmistelun aloittaa viikkoja tai kuukausia ennen tapahtumaa, ei valmistelusta lopultakaan ole kauheasti vaivaa. Ihan viime tippaan ei esityksen valmistelua kuitenkaan kannata jättää. Tällöin voi yllättää kiire.

Esityön esityö – onko minusta puhujaksi ja mistä oikein puhuisin?

Ennen kuin rupeaa mitään etukäteistyötä tai taustatutkimusta sen enempää tekemään, kannattaa aloittaa miettimällä haluaako oikeasti puhua, ja mistä asiasta haluaa puhua. Mikäli kouluesitelmien esittely oman luokan edessä tuntui aikoinaan äärimmäisen epämiellyttävältä ja vastenmieliseltä puuhalta, ei välttämättä kannata ruveta valmistelemaan puheohjelmaa coniin. Conissa yleisö on kuitenkin pääosin vieraita, ja suosituimpia ohjelmanumeroita on seuraamassa satoja ihmisiä. Sen sijaan jos kokee olevansa sinut yleisön kanssa ja pitävänsä julkisesta suun aukomisesta, voi ruveta miettimään josko rupeaisi conpuhujaksi.

Jos ei ole aivan varma uskaltaako mennä yleisön eteen vai ei, voi panelissa istuminen olla hyvä tapa kokeilla. Kohtuullisen usein on conien paneeleihin hiukan vaikea löytää puhujia, joten jos löytyy itselle läheistä aihetta käsittelevä paneeli voi sellaiseen tarjoutua panelistiksi. Jos juttu luistaa paneelissa, voi olla varma että se luistaa myös ilman panelistien apua.

Kun päätös puhumisesta on tehty, tulisi sitten keksiä aihe mistä haluaa puhua. Oman kokemukseni mukaan puheohjelman aiheita ei kannata ruveta pakottamaan. Ei siis tule istua alas paperin ja kynän kanssa keksimään itselleen puheen aihetta. Mielenkiintoiset aiheet tulevat silloin kun tulevat. Idea saattaa syntyä niin vessassa, kävellessä, irkatessa kuin nukkuessakin. Tärkeää on, että kun keksii hyvän aiheen painaa sen mieleensä tai esimerkiksi kirjoittaa jonnekin ylös. Parhaastakaan ideasta ei ole hyötyä, jos sen ehtii unohtaa ennen kuin rupeaa asiaa jatkamaan eteenpäin.

Esityö – ideasta ohjelmarungoksi ja kuvaukseksi

Idean muokkaus ohjelmaksi ei ole ihan lyhyt prosessi, eikä siinä ole yhtä oikeaa tapaa toimia. Kuitenkin, ennen kuin alkaa hyppäämään syvälle oman ohjelmanumeronsa yksityiskohtiin kannattaa mielestäni makustella ideaa ja kirjoittaa se auki ohjelmakuvaukseksi ja kenties ohjelmarungoksi.

Ohjelmakuvaus on tyypillisesti muutaman kymmenen sanan mittainen tiivistelmä ohjelman sisällöstä, sellainen mitä löytyy esimerkiksi conien www-sivustoilta ja ohjelmalehtisistä. Kuvaus kertoo yleisöllä mikä on ohjelmanumeron idea. Kuvaus voi olla myös hyödyllinen työkalu ohjelman pitäjälle, koska kuvaukseen tulee tiivistää olennainen ohjelmanumerosta. Kun on saanut kirjoitettua hyvän, itseään miellyttävän kuvauksen omasta ohjelmaideastaan, voi olla kohtuu varma siitä, mihin suuntaan ohjelman valmistelussa kannattaa edetä. Mikäli on kohtuullisen varma siitä, että pystyy oman esityksensä kasaamaan ja tietyssä conissa esittämään, voi esitystä tarjota conin ohjelmistoon jo pelkän ohjelmakuvauksen perusteella. Itse teen yleensä niin; kun olen luvannut pitää jonkun esityksen on paljon helpompi ruveta työstämään sitä kuntoon. Määräaika motivoi ainakin minua. Mikäli esityksensä kanssa on epävarmempi, voi olla hyvä tehdä ohjelman runko valmiiksi ennen kuin tarjoaa esitystään kenellekään.

Ohjelmarunko on ainakin itselläni yleensä seuraava vaihe, ja sen tekeminen kestää yleensä kohtuullisen kauan. Ohjelmarunko on teksti, joka kertoo miten ohjelmanumero etenee, mitä asioita käsitellään ja missä järjestyksessä. Ohjelmarunkoja on monenlaisia, ja riippuu henkilöstä ja ohjelmanumerosta millainen kannattaa tehdä. Itselläni runko on tyypillisesti joukko ranskalaisia viivoja, joilla kirjoitan itselleni ylös pääasiat ohjelmanumerostani ja niiden käsittelyjärjestyksen. Riippuen vähän tapauksesta saattavat ranskalaiset viivani sisältää vain pari sanaa per kohta, tai sitten niitä voi olla lukuisia viidellä eri tasolla. Ja osa viivoista saattaa sisältää kokonaisia kappaleita tekstiä. Jotkut menevät niin pitkälle, että kirjoittavat etukäteen puhtaaksi ohjelmanumeronsa sana sanalta.

Ohjelmarunkoa tuskin saa kirjoitettua aivan yhdeltä istumalta, ellei sitten ole jo etukäteen hyvin tarkkaan tiedossa mitä aikoo sanoa. Tyypillisesti ainakin itselläni rungon kirjoittaminen on prosessi, jossa kirjoitan ensin jonkin verran, yleensä ohjelmanumeroni pääkohdat. Sitten annan asian hautua päivästä tai parista useampaan viikkoon, jonka jälkeen palaan rungon pariin ja muokkaan siitä yksityiskohtaisemman. Jatkan tätä kunnes ohjelmarunko on mielestäni hyvä. Ohjelmarunkoa työstäessä kannattaa tarvittaessa tehdä myös taustatyötä. Lukea (tai katsoa) aiheeseen liittyvää materiaalia, makustella asioita joita aikoo sanoa, ja niin edelleen. Kun ohjelman runko on valmis, aletaan olla jo homman puolivälissä. Nyt on enään muokattava ohjelmarungosta toimiva esitys.

Esityksen tukimateriaalit

Kun ohjelmarunko on valmis, on esitys periaatteessa esityskunnossa. Osaava puhuja pystyy viihdyttämään yleisöään pelkällä puheellaan, eikä tarvitse kuin ehkä muutaman ranskalaisen viivan avukseen. Moinen kuitenkin vaatii sekä puhujan kykyjä että ennen kaikkea kokemusta julkisesta puhumisesta. Saa olla aikamoinen luonnonlahjakkuus jos pystyy pitämään hyvän, viihdyttävän esityksen ilman mitään apuvälineitä heti ensiyrittämällä. Siksi suosittelen, että ainakin ensimmäisiin esityksiin kannattaisi ottaa mukaan jotain puheen tueksi. Esimerkiksi kalvot, videonäytteet tai vastaavat auttavat pitämään katsojan mielenkiintoa yllä.

Kalvot ovat perinteinen puheohjelman apukeino, johon jokainen on varmasti saanut tutustua koulun penkillä. Koulussa kalvoja käytetään yleensä joko tiivistämään käsiteltävän asian ydinkohdat tai sitten esimerkkikuvien näyttämiseen. Samalla tavalla niitä voi käyttää myös conin puheohjelman apuvälineenä. Kannattaa kuitenkin muistaa, että conissa yleisö on yleensä tullut paikalle viihtymään. Kalvoista ei siis kannata tehdä tylsiä ranskalaisten viivojen listoja. Ennemminkin niihin kannattaa sisällyttää asiaan liittyviä esimerkkikuvia, kertomuksia tai muita yleisöä viihdyttäviä nippeleitä. Tarvittaessa voi tietenkin käyttää myös perinteisiä ranskalaisten viivojen listoja, mikäli ne sopivat aiheeseen. Kalvoja työstäessä kannattaa muistella miten on nähnyt muiden käyttävän kalvoja omissa esityksissään. Sitten voi matkia ne asiat, jotka omasta mielestään toimivat ja olivat hauskoja. Kalvot tulee järjestää siten, että niiden järjestys noudattelee ohjelmarungon järjestystä.

Kalvoja tehdessä kannattaa miettiä, kuinka kauan aikaa yhden kalvon käsittelyyn menee. Nyrkkisääntönä sanoisin, että jos yhtä kalvoa näytetään alle 2 minuuttia, kannattaa miettiä onko kalvo tarpeellinen. Varsinkin jos kalvolla on tekstiä, kannattaa siihen yrittää tiivistää asia sen verran hyvin, että kalvo voi olla näkyvissa useita minuutteja. Jos kalvolla on vain yksi kuva, voi se kenties olla näkyvissä vain joitain kymmeniä sekunteja. Kaikki kalvot eivät kuitenkaan saisi olla lyhyesti vilautettavia. Mikäli kalvoja on liikaa, menee esitys ns. “kalvosulkeisiksi”, ja yleisö kyllästyy jatkuvaan kalvorumbaan. Mikäli esitys kestää 45 minuuttia, olisi kalvoja mielestäni hyvä olla reippaasti alle 30. Mikäli esityksensä saa tiivistettyä viidelle kalvolle, voi esitys olla erittäin hyvä. Aina kannattaa kuitenkin miettiä omaa tilannetta. Joskus kalvoja tarvitsee enemmän, joskus vähemmän.

Nykyään kalvot kannattaa ehdottomasti tehdä tietokoneella. Itse suosittelisin käytettäväksi joko Microsoft Officen PowerPoint-ohjelmistoa tai sitten OpenOfficea. Itse suosin OpenOfficea, koska se on ilmainen, toimii myös Linux-ympäristössä (jota käytän suurimman osan ajasta), ja osaa automaattisesti konvertoida kalvot PDF-muotoon. PDF on siitä hyvä formaatti kalvoille, että nykyään käytännössä ihan jokaisesta tietokoneesta tässä maassa löytyy ohjelmisto, joka osaa lukea PDF-tiedostoja. MS Office on toki myös lähes jokaisessa koneessa, mutta Officen eri versioiden välinen yhteensopivuus on välillä vähän mitä on. PowerPointtien kanssa minulla on aina joskus ollut ongelmia; PDF:ien kanssa ei koskaan. Ennen kuin päättää mitä ohjelmistoa käyttää ja miten kalvot oikein tekee ja näyttää kannattaa kuitenkin olla yhteydessä conin järjestäjiin. He tietävät parhaiten millainen tekniikka paikan päällä on.

Muita esityksissä käytettäviä apukeinoja ovat muun muassa video- ja ääninäytteet sekä näyte-esineet. Kalvoja voi yleensä näyttää missä tahansa luentosalissa, mutta muiden apukeinojen kanssa voi olla vaikeuksia. Video- ja ääninäytteet tarvitsevat luentosalin, jossa on äänentoisto, sekä videon tai äänen toistamiseen kykenevä tekniikka. Yleensä tällaisissa tapauksissa kannattaa olla etukäteen yhteydessä conin järjestäjiin ja sopia tekniikka yksityiskohtaisesti. Eli varmistaa ainakin kolme kertaa että joko paikan päällä on ihan oikeasti tietokone, joka osaa toistaa näytteitä, tai sitten että paikalle voi tuoda oman kannettavansa. Lisäksi kannattaa olla varasuunnitelma, jonka mukaan toimia sitten jos tekniikka kaikesta huolimatta pettää.

Näyte-esineitä varten tarvitaan luentosalissa dokumenttikamera, eli se altavalaistu vähän piirtoheittimen näköinen taso, jolle lasketut esineet voidaan näyttää videotykillä. Mikäli moista ei ole, ei näyte-esineistä välttämättä ole mitään hyötyä, koska edestä esiteltyinä ne eivät kuitenkaan näy salin takaosaan. Esineitä ei kuitenkaan kannata laittaa kiertämään yleisössä. Mikäli yleisöä on vähänkään enemmän, eivät esineet ehdi kiertää kaikilla esityksen aikana. Eikä koskaan voi olla täysin varma meneekö näytekappale rikki tai jääkö se matkalle.

Esityksen harjoittelu

Esitystä kannattaa ehdottomasti harjoitella etukäteen, varsinkin jos on menossa ensimmäistä kertaa esiintymään yleisön eteen. Kuivaharjoittelua voi tehdä ihan ilman yleisöäkin, mutta aina on parempi jos esityksen pitää pienelle yleisölle, kuten omalle äidille tai jollekin kaverille. Parhaassa mahdollisessa koeyleisössä on mukana sekä kuulijoita, joille asia on täysin tuntematon että myös alan asiantuntijoita. Ummikoilta saa tietää onko esityksen perässä mahdollista pysyä ilman esitietoja ja asiantuntija osaa kertoa onko jotain tärkeää jäänyt mainitsematta. Ummikot ovat kuitenkin tärkeämpi kohderyhmä, koska suurin osa itse esityksen kuulijoista ei luultavasti ole asiasta paljoa etukäteen kuullut.

Harjoittelun avulla myös näkee, kuinka kauan esityksen puhuminen kestää, ja miten luontevasti käsiteltävät asiat sopivat yhteen. Ja ennen kaikkea esityksen harjoittelu antaa lisää itseluottamusta ja kokemusta. On paljon helpompaa pitää yleisölle esitelmä, jonka on puhunut jo viisi kertaa – vaikka vain peilille – kuin mennä satapäisen kuulijakunnan eteen kylmiltään. Koeyleisöltä voi myös saada palautetta siitä mikä meni hyvin ja mikä meni huonosti. Koe-esitysten perusteella kannattaa omaa esitystä muokata, mikäli siinä huomaa ongelmia. Ei kannata masentua, mikäli koeyleisö huomauttaa sinulle esityksen puutteista. Parempi, että he huomasivat ne kuin että puutteet olisivat lopullisessakin esityksessä.

Esityksen pitäminen

Koko esityksen tekoprosessi huipentuu sitten lopulta itse tilaisuuteen. Kolme varttia yleisön edessä voi olla monelle aika jännittävä kokemus, mutta se on usein myös erittäin palkitseva. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä joitain esiintymisteknisiä kikkoja. Niiden avulla esityksestä voi tehdä mielenkiintoisen jopa niille joita itse asia ei kauheasti kiinnosta. Hyvä esiintyjä voi puhua vaikka säästä ja yleisö tykkää. Kannattaa seurata, miten hyvät puhujat käyttäytyvät ja pyrkiä sisällyttämään omaan esitykseen näiden esitysten hyvät puolet.

Ensinnäkin, esiinny itsevarmasti. Selkä pitää olla suorana, kädet tulee pitää pois taskuista ja yleisöön tulee ottaa katsekontakti. Älä katso omia kalvojasi, piiloudu paperin tai tietokoneen ruudun taakse tai tuijota maahan. Kun puhut, pidä mahdollisimman paljon katseesi yleisössä. Tällöin yleisö kokee, että puhut heille etkä seinille tai lattialle. Puhu selkeällä, kuuluvalla ja rauhallisella äänellä, mutta älä kuitenkaan monotonisesti. Epäselvä puhe, asian kiiruhtaminen tai jatkuva tauoton tankkaaminen häiritsee kuulijoita. Puhu luonnollisesti, mutta siten että olet selkeästikin puhumassa yleisölle.

Toiseksi, pysy pystyssä, ja mielellään vähän liikkeellä. Kukaan ei jaksa kuunnella puhujaa, joka istuu tai seisoo jatkuvasti samassa paikassa kuin tatti. Pieni liikkuminen ja elehtiminen tekee esityksestä elävämmän, kunhan vaan muistat pysyä poissa kalvojesi edestä. Lisäksi, jos esityslavalla on esimerkiksi pöytiä tai vastaavia, kannattaa mahdollisimman paljon pysyä niiden edessä. Silloin syntyy suorempi kontakti yleisöön ja esityksesi on jälleen mielenkiintoisempi.

Kolmanneksi, mikäli yleisöstä tulee kysymyksiä, vastaa niihin mieluiten kesken esityksen. Tällöin kontakti yleisöön vahvistuu jälleen.

Neljänneksi, jos menet sekaisin sanoissasi, älä panikoi. Pysähdy, vedä henkeä, pyydä kenties anteeksi ja palaa vähän taaksepäin. Takeltelu on ihan luonnollista, ja sitä sattuu itse kullekin. Mikäli selvität virheen asiallisesti ja rauhallisesti, ei sitä edes muisteta esityksesi loputtua. Mikäli taas pelästyt omaa virhettäsi ja menet sen seurauksena paniikkiin tai kipsiin, se kyllä muistetaan. Virheet ovat luonnollisia, älä pelkää niitä. Korjaa ne.

Lopuksi, ota rauhallisesti. Kaikki menee varmasti aivan hyvin ja kokemuksen myötä sitä oppii vain paremmaksi. Ja vaikka joskus tekisikin jotain pikkuvirheitä, ei moinen ole vaarallista. Conit ovat kuitenkin harrastajatapahtumia; ei esiintyjiltäkään odoteta mitään Tobby Tabermanin verbaalisia lahjoja.

– nixu

Conit ja turvallisuus

Posted June 18th, 2008 by Pekka 'Sandi' Wallendahl
Categories: Animecon, Conit, Historia, Järjestäminen, Turvallisuus

On kesäinen päivä Turussa yliopiston kampuksella. Osa ihmisistä on pukeutunut eri sarjoista tuttuiksi hahmoiksi. Nopealla vilkaisulla havaitsen yhden Sephirothin, pari Kenshiniä, Shuichi Shindoun, Sailor Marionette J -trion… vaan muutama herrasmies onkin sonnustautunut Tähtilaivaston univormuihin. Samalla vilkaisulla huomaan myös muutaman Keskimaan haltian sekä erittäin näyttävän kuningatar Padme Amidalan. Erikoisena piirteenä kampuksella tuntuu olevan tilaa varsin merkittävästi, vaikkakin väkeä on aivan pahimmissa paikoissa ruuhkaksikin asti. Lisäksi kampuksen nurmikolla joukko ihmisiä on kokoontunut kuvaamaan aidon näköistä katanaa heiluttelevaa Sephirothia – mikä tapahtuma tämä tällainen siis on?

Kyseessä on 1.-3.8.2003 Turussa järjestetty Finncon-Animecon. Tämä on vielä sitä aikaa kun cosplayn suosio ei ollut vielä räjähtänyt aivan käsiin ja oikeastaan kyseessä oli ensimmäinen ison mittakaavan coni jossa cosplayta harrastettiin näkyvästi, jos siis ei lasketa Ropeconia, jolle mikään ei ole koskaan ollut mahdotonta. Vuonna 2003 oli Turussa jo kuitenkin tehty selvä järjestely yliopistokampuksella siten, että Animeconille oli järjestetty oma rakennuksensa. Sisällä oli iso aula jossa ihmisille järjestettiin ohjelmaa sekä lisäksi yksi keskikokoinen auditorio sekä muutama luokkahuone. Sunnuntai-iltapäivällä olen poistumassa kunniavieraan Jonathan Clementsin kyselytunnilta, sivuhuomiona tuohon maailman aikaan yleisöäkin tuntui hieman nykyistä enemmän kiinnostavan kunniavieraiden esitelmät.

Aulaan päästyäni käytävällä tapahtuu kuitenkin kummia: Kuulen äläyksen ja kolauksen, joku huutaa “Soittakaa ambulanssi” jonkun taas lähtiessä hakemaan vänkäriä paikalle. Uteliaana käännyt katsomaan taakseni, näen normaalin t-paidassa ja shortseissa kulkevan conivieraan nilkuttavan jalka aivan yltäpäältä veressä. Apu saapuu paikalle onneksi pian ja tilanne hieman rauhoittuu. Pian selviää että eräällä toisella yleisön edustajalla oli ollut cosplaypuku, jonka proppina oli pitänyt terävää katanajäljitelmää huotran kanssa. Hän oli ollut myös poistumassa ilmeisesti Clementsin kyselytunnilta kun äkkiä joku tuntematon convieras oli tarttunut hänen katanaansa sanoen: “Onpa hieno!” Hetkeä myöhemmin katana oli riuhtaistu huotrasta ja vahinko tämän ensin mainitun ohikulkijan jalkaan saatu aikaan.

Itselläni ei ole tietoa miten tämän tapauksen jälkimainingeissa on lopulta käynyt, mutta tapahtuma jätti itselleni varsin arvokkaan esimerkin siitä kuinka jonkun paikalle tuoma aivan viaton proppi voi toimia ikävimmällä mahdollisella tavalla. Sittemmin ollessani järjestämässä vuodesta 2005 asti Traconia ja myöhemmin myös Finncon-Animeconia ja toiminut näiden mainitsemieni tapahtumien turvallisuusvastaavana on tuo Turun tapaus vaikuttanut varsin ratkaisevasti noissa tapahtumissa ylläpitämääni linjaan: Aseet, asejäljitelmät, kepit ja mikä tahansa millä saa väkijoukossa vahinkoa aikaan joko takavarikoidaan tai siirretään narikkaan.

Nyt käytyäni coneja läpi juurikin turvallisuus- ja työvoimavastaavana olen alkanut kiinnittää huomioa tähän tiukkaan linjaan, jota noissa tapahtumissa on vaalittu. Itselläni on pitkä tausta live-roolipelaajana, jota harrastavana tiedän varsin hyvin että erilaiset propit ovat tärkeä osa toimivaa ja onnistunutta pukua. Tästä näkökulmasta minusta onkin ikävä joutua kieltämään cosplayharrastajien puvuista olennaisiakin osia. Toki näihinkin on erikoisjärjestelyitä tehty kuten esimerkiksi sallittu proppien pito kilpailuissa ja rajatulla kuvausalueella. Kuitenkin olen alkanut kyseenalaistaa tuota omaa linjaani: Onko nollatoleranssi potentiaaliselle lyömiseen kelpaavalle propille sittenkään niin hyvä idea?

Suomen laki kieltää julkisilla paikoilla teräaseiden pidon ja tästä ilman muuta aion pitää jatkossakin kiinni, mutta kun alamme takavarikoimaan velhoilta taikasauvoja niin kaikki ei aivan tunnu menevän sen kuuluisan Maalaisjärjen™ piiriin. On totta että nollatoleranssilla saavutetaan myös hyvin paljon alhaisempi riskitaso vahinkojen syntymiseen, mutta täytyisikin miettiä tarvitseeko tuota riskitasoa laskea määräänsä enempää? Esimerkiksi Ropeconilla on jo vuosia ollut hyvät ja selkeät turvallisuusohjeet ja tapahtumassa saavat maagit kulkea taikasauvojensa kanssa ja ihmiset kantaa esim. lateksimiekkoja vyöllä tai selässä kunhan ne on jotenkin sidottu pukuun kiinni. Ropeconin historiassa en muista pahemmin tapahtuneen onnettomuuksia tällaisten proppien sallimisesta johtuen. Toki aina välistä yli-innokkaita vieraita on nähty sikäläisten TroubleShoottereiden rauhoittelevan mutta tämä on toisaalta asia johon eivät varsinaiset kiellot taida edes purra.

Nyt pohdiskelua aiheuttaa toisaalta se että cosplayväen kohdalla keski-ikä on paljon muita coneja alhaisempi ja – kaikella kunnioituksella – nuorisolla on tendenssinä juosta ja leikkiä. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää mutta jos porukassa on puukepein varustettuja vieraita alkaa haaveririski ikävästi taas kasvaa. Toisaalta tässä kohtaa tapahtuman henkilöstön on luontevinta puuttua asiaan, joka taas tarkoittaa että efektiivisesti nollatoleranssista luopuminen toisi järjestyksnevalvojille lisää painetta. Coneissa järjestyksenvalvojia kuitenkin on varsin runsaasti, joten tämä ei välttämättä toisi kohtuutonta vaivaa. Loppuviimein vieraat toki itse ovat tässä kohtaa avain asemassa, sillä hyvin käyttäytyvä yleisö ei kaitsijaa kaipaa.

Olen henkilökohtaisesti nyt ehdottanut Finncon-Animecon’08-tapahtuman conitealle että tänä vuonna nollatoleranssista luovuttaisiin. Käytännössä se tarkoitaisi, että isot selvästi kulkuväyliä tukkivat sekä selvästi vaaralliset propit jätettäisiin edelleen proppinarikkaan mutta kohtuullisten sauvojen yms. kanssa kulkeminen sallittaisiin. Tampereen Finncon-Animecon mahdollisesti näyttää onko tällainen turvallisuusjärjestely mahdollista tapahtuman yleisön kanssa vai onko nollatoleranssi näissä tapahtumissa todella aiheellinen. Kuulisin myös mielelläni mielipiteitä tästä aiheesta puoleen tai toiseen, koska asia ei ole kuitenkaan aivan niin yksinkertainen. On loppupeleissä paljon helpompi vetää nollatoleranssilinjaa kuin ottaa vastuu jo tapahtuneesta vahingosta. Nähtäväksi myös jää mihin lopputulokseen coniteassa asian suhteen tullaan.

– Sandi

Avauspuhe: Housuissanne on Animeunioni

Posted June 8th, 2008 by Pekka 'Sandi' Wallendahl
Categories: Animeunioni, Esittelyt ja julkistukset, Historia, Saarnat

Sarjakuvapäivät Kemissa herran vuonna 2008 – allekirjoittaneella on viimeinkin hetki aikaa saada tämä Mangotarhan avauskirjoitus sellaiseen kuosiin että sen kehtaa julkaista. Blogeja on maailma väärällään mutta tuntuu siltä ettei suomalaista animeharrastusta vielä käsitellä tarpeeksi, vaikkakin tätä aihepiiriä niissä on jo nähty.

Mistä sitten on kyse? Joukko suomalaisen ”animeskenen” taustavaikuttajia tuli siihen tulokseen että näiden ”wanhojen kähmyjen” ei pidä enää pyrkiä eri seurojen johtoelimiin pätemään, vaan tilaa olisi annettava nuoremmille. Kuitenkin ajatusten ja kokemusten jakaminen on useiden viimeaikaisten esille nousseiden kohujen vuoksi edelleen tärkeää. Tämän blogin tarkoitus on näin muodoin toimia näiden ”wanhojen kähmyjen” eräänlaisena kontribuutiona suomalaiselle animeharrastukselle. Sen pitempään jaarittelematta: Lets cut this shit and go to the next battle!

Suomalaisen animeharrastuksen piirissä nousee ajoittain esiin menneisyyden mörköjä, joista yksi ponnistaa otsikoihin kerta toisensa jälkeen: Animeunioni (AU). Toisia blogeja ja keskustelupalstoja lukiessa tulee itselleni välttämättömästi mieleen ettei ihmisille oikein ole selvää mistä tuossa Animeunionissa on kyse. Toisaalta on esitetty että AU on työnsä tehnyt eikä moiselle enää ole tarvetta, toiset puhuvat sen tekohengittämisestä ja joillain on kuvitelma suuresta paikoilleen pysähtyneestä katto-organisaatiosta.

Jokaisessa väitteessä on ripaus totuutta mutta ainutkaan niistä ei oikein osu nappiin. Animeunioni nimittäin syntyi suomalaisten animeseurojen yhteisestä tahdosta tehdä kansallista yhteistyötä paikkakuntarajojen ylitse. Yleisin harhaluulo on että kyseessä olisi erillinen kattojärjestö mutta todellisuudessa nimeä Animeunioni käytettiin kun eri yhdistykset halusivat puhua yhteisellä äänellä jonkin harrastuksessa tapahtuvan asian puolesta – tai sellaista vastaan. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta yhteislausumasta oli vuosina 2003 ja 2004 tapahtunut Dragonball–lapsipornokohu.

Kyseessä ei siis ole koskaan ollut kattojärjestö vaan yhteinen lippu, jonka käyttö on aina vaatinut kaikkien osallisten yhteistä suostumusta ja ennen kaikkea tahtoa. Animeunionin aloittaessa vuonna 2002 oli Suomessa tiedossa noin kuusi harrastusseuraa. Yhtenä tavoitteena AU:lla olikin tarjota tietotaitoa sekä resursseja uusille seuroille, jotta järjestäytynyttä harrastustoimintaa saataisiin Suomeen lisää.

Toinen varsinainen tavoite oli kerätä eri seurat yhteiseksi äänitorveksi lobbaamaan Suomeen animea televisioon ja mangaa kirjahyllyihin, mikä tietysti juonsi juurensa jokaisella seuralla jo näiden omista säännöistä. Kolmantena unionin tavoitteena oli kehittää seurojen välistä yhteydenpitoa ja tarjota sosiaalisia kontakteja eri paikkakuntien jäsenten kesken.

Nyt kun ymmärretään ettei Animeunionin ollut koskaan tarkoitus olla muuta kuin nimi kansalliselle yhteistyölle ja otetaan huomioon tuon yhteistyön tavoitteet niin huomataan että tulokset ovat olleet hyviä. Meillä on mangaa lehtikioskeissa, animea telkkarissa ja eri tapahtumissa tuhansia cosplay-harrastajia. Lisäksi Suomessa on tätä nykyä kymmenittäin sekä virtuaali- että paikkakuntakohtaisia seuroja ja juuri Suomen ympärikiertäneenä itselleni on monesta kaupungista löytynyt hyviä Animeunionitoiminnassa kohtaamiani ystäviä.

Näihin pohjautuen väittäisin että tämän vuosikymmenen ensimmäisellä puoliskolla Animeuioni saavutti sen mitä se tavoitteli. Poiskuolemasta puhuminen on nähdäkseni silti ennen aikaista. Moni yhdistys käy läpi nyt murrosvaihetta jossa on jouduttu ottamaan vastaan haaste seuraavan sukupolven tulosta ja tässä yhteistyö ei varmasti olisi pahitteeksi.

Se että Animeunioni voisi taas toimia ja kukoistaa tarkoittaa että ihmisten pitää ymmärtää mitä Animeunioni on ollut ja mitä se ei ole ollut. Sen jälkeen tarvitaan aktiivisuutta uudelta harrastajapolvelta ottaa seurojen hallinta ja toiminta haltuunsa ja halua jatkaa yhteistyön tekemistä muiden kanssa. Ja lopuksi yhteistyö tarvitsee itselleen uudet tavoitteet, jotta harrustus voisi kansallisella tasolla jälleen siirtyä eteenpäin.

Kansallisella yhteistyöllä on saatu muokattua Turun Animeseuran aloittama Animecon-tapahtuma suomalaisen harrastuksen päätapahtumaksi sellaisessa mittakaavassa, joka ei olisi ollut mahdollista ilman sitä yhteistyön tuomaa panosta, jonka unioni sille antoi. Näin ollen ihan näiden tapahtumien jatkuvuudenkin turvaamiseksi arvon maamme animeseurat: Tehkää sitä yhteistyötä! Toistaiseksi vielä ”sedät jaksaa heilua” mutta jossain kohtaa siirtyvät eri tapahtumien järjestämisvastuukin taas seuraaville harrastajasukupolville.

– Sandi